En kenenkään kanssa

Täällä taas ja nyt valotan hieman koulu- ja kaverihistoriastaani.

Ala-asteesta on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Luokallamme oli mahtava yhteishenki, kaikki olivat kavereita keskenään. Nuo vuodet kuitenkin hujahtivat hetkessä ohi ja edessä oli yläaste...

Vanhalta ala-asteen luokalta uudelle luokalle siirtyi lisäkseni kaksi muuta. Tuo helpotti hieman tilannetta, joka oli kohdallani pahin mahdollinen. Luokalle nimittäin päätyi kaikki pahimmat häirikköoppilaat ja minä kun olin hiljainen ja rauhallinen nurkkaan vetäytyjä. Toisesta vanhasta luokkalaisesta tuli paras ystäväni sekä tuki ja turva :D Tilanne kuitenkin muuttui (pahamaineisena) vappuna, kun tuo tyyppi meni juomaan ensimmäiset känninsä ja alkoi kaveeraamaan pahisjengiläisten kanssa. Tuossa vaiheessa olin onneksi ehtinyt ystävystyä muilta luokilta löytyvien tyyppien kanssa, mutta koska he olivat toisilta luokilta näin heitä vain välituntisin.

Kelataan pari vuotta eteenpäin, yläasteen viimeiseen kevääseen. Oli puhetta leirikoulusta, sitä varten oli ehditty jo keräämään rahaakin ja odotin kauhulla sitä päivää kun joutuisin lähtemään viikoksi sen kauhuluokan kanssa ties mihin tekemään ties mitä. Onneksi tiukka luokanvalvojamme tuli järkiinsä ja päätti ettei suostu lähtemään meidän kanssa leirikouluun. Oi sitä onnen päivää, voisin sanoa olevani ikuisesti kiitollinen hänelle :D

Yläasteen päättymisen jälkeen päädyin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun opiskelemaan. Yläaste helvetin jälkeen, en uskonut että koulussa voisi olla kivaa. Luokka oli täynnä toinen toistaan upeampia ihmisiä ja päivän päättymisen jälkeen innolla odotin pääseväni takaisin kouluun. Kolme vuotta kului liiankin nopeasti ohitse ja joutuisin eroon näistäkin ihmisistä. Onneksi olemme pitäneet yhteyttä koulun jälkeenkin.

Olen miettinyt minkälainen olisi tilanteeni, jos olisinkin yläasteen jälkeen mennyt kotipaikkakuntani lukioon, minne suurin osa yläasteen yseistä suuntasi. Todennäköisesti pitäisin heihin enemmän yhteyttä ja olisin ystävystänyt heidän kanssann paremmin. Nyt tilanne on se, että olen heistä yhteydessä alle kymmeneen.

Amiksen päättymisen jälkeisenä kesänä muutin Helsinkiin töihin ja vähäisetkin ystävät jäivät entiselle kotipaikkakunnalleni. Yhteydenpito jäi lähinnä Facebookin inbox-viesteihin. Pian moni heistäkin muutti toiselle paikkakunnalle opiskelmaan ja se niistä vähäisistä näkemistäkin. Töissä ihmiset puolestaan ovat sen verran vanhempia, etten saanut heistäkään varsinaisia hengauskavereita.

Pisteenä i:n päälle olen kotihiiri. Minkäs sille voi että kotona on mukava viettää aikaa ja sille, että olen aina viihtynyt yksin ja pitänyt ylipäänsä yksin kotona olosta. Mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän kaveritilannettani ja huomannut olevani yksin. Amiksesta jäi käteen pari joiden kanssa olen enemmän tekemisissä ja samoin yläasteelta, mutta harvoin heidän kanssa vietän aikaa face to face.

Yksin olon huomaa varsinkin juhla-aikoina. Uudet vuodet, vaput, juhannukset jne ovat pahimpia ja varsinkin niiden jälkeiset kysymykset "Mitä teit?" "Kenen kanssa olit?" -Vastaus nimittäin on "En mitään" ja "En kenenkään kanssa."

Kuva: We Heart It

Maailman huonoin itsekuri

Kuva täältä.

Muutin viime syksynä ensimmäistä kertaa omaan asuntoon. Samalla tuli täysi valta päättää mitä ruokaa milloinkin on pöydässä tarjolla. Tavallista kotiruokaa tulee tehtyä töihin evääksi, mutta ruokaostoksilla käytyä en pysty välttämään suurinta vihollistani - karkkiosastoa.

Perheessäni on ollut iät ja ajat ollut tapana syödä lauantai-iltaisin telkkaria katsellessa karkkia. Tätä varten meidän karkkivarastossa oli laivoilta, kauppojen irttaritarjouksista yms. ostettuja karkkeja. Jokunen vuosi sitten huomasin käyväni tuolla varastolla salaa hakemassa vähäsen karkkia, mutta pian homma alkoi riistäytymään käsistä. Varastosta alkoi häviämään yhä suurempia määriä makeaa ja tottakai vajeen huomasivat myös vanhemmat. Ensimmäiset kerrat asia kuitattiin anteeksi-pyynnöllä ja lupauksella etten enää käy salaa varastolla. Hetken aikaa lupaus pitikin, mutta aina jonkin ajan kuluttua löysin itseni uudestaan hakemasta herkkuja. Sitten kaapista taisi hävitä suurempi määrä karkkia ja (jälleen) kiinni jäätyäni rangaistus olikin hieman suurempi. Vanhemmat rinnastivat tekoseni varastamiseen ja niin jäi kuukausirahat puoleksi vuodeksi saamatta, joka nuoren ihmisen ainoana tulon lähteenä oli varsin suuri menetys. Samalla porukat myös menettivät luottamuksensa muhun.

Sain tuon puolen vuoden ajan itseni pidettyä kurissa ja jonkin aikaa sen jälkeenkin, mutta kuten arvata saattoi retkahdus sattui jälleen.

Ulkonäössä, lähinnä painossa tämä ei kuitenkaan näkynyt, sillä kasvava nuori kasvoi tasaiseen tahtiin pituutta, jolloin paino tasaantui samaa tahtia.

Hypätään ajassa eteenpäin ja takaisin viime syksyyn. Löysin itseni harvase päivä karkkiosastolta valitsemasta minkälainen suklaalevy tänään maistuisi. Tutut suosikit löysivät tiensä kerta toisensa jälkeen ostoskoriin. Lähempänä joulua huomasin, että hetkinen "nyt on maha hieman kasvanut" ja vaaka todisti havainnot, +10kg. Koskaan en ole ollut mikään hoikkapoika, mutta en kyllä varsinaisesti mikään läskikään. Painoindeksin mukaan olin kuitenkin edelleen normaalipainoinen, mutta muutenkin huonon itsetunnon omistavana henkilönä ulkonäöllisesti tuo 10kg ei näyttänyt enää hyvältä.

Sain ryhdistäydyttyä sen verran, etten napannut enää päivittäin herkkuja kaupasta mukaani. Vuoden alussa tarkoitukseni oli kadottaa itsestäni tuo 10kg ja mahdollisesti myös enemmän, MUTTA. Maailman huonoin itsekuri yhdistettynä tuohon tavoitteeseen, taidatte arvata jo. Nyt ollaan jo huhtikuun puolessa välissä ja kilot edelleen turvallisesti mukana. Rantakuntoon ei ainakaan tänä kesänä ole mitään toivoa, mutta jos nyt saisin itseni edes sinne lenkille niin tehtävä olisi sentään aloitettu.

Vittu! Nyt kun tämä asia on kirjoitettu ja vielä jopa julkaistu kaikkien nähtäville on pakko tehdä jotain! Heti huomenna alkaa kuntoilu ja kiloille on PAKKO saada jätettyä hyvästit.

Nyt jos joku alkaa arvostelemaan, että saat syyttää vain itseäsi ja miten tuo on mahdollista, niin kyllä: Tiedän, että tämä on tiesin omaa syytäni. Onko jollakin lukijalla vinkkejä, kuinka parantaa itsekuria?

Nauraisin pois kaiken ikävän

Tämä on nyt toinen julkinen blogi, jonka perustan. Ensimmäisen kaatui täysin siihen, etten tiennyt mistä kirjoitan - koko blogilla ei ollut mitään teemaa minkä ympärille olisin tekstiä kirjoittanut. Nyt päätin yrittää uudestaan.

Tällä kertaa aivan toisella lähtöasetelmalla. Pyrin tekemään tästä ikään kuin päiväkirjan, jota kuitenkin kuka tahansa voi lukea. Viime aikoina olen löytänyt itseni pohdiskelemasta elämäni suuria kysymyksiä koulutukseen, yli päänsä tulevaisuuteen, seksuaalisuuteen ja ystäviin liittyen. Muun muassa näistä aiheista on tarkoitus kirjoittaa täällä, enkä usko että olen ainoa joka näiden asioiden kanssa pohdiskelee. Tarkoituksena on kuitenkin kertoa asiat niin kuin ne ovat, mitään kaunistelematta - siksi aionkin pysyä nimettömänä, koska aina joku tuntee jonkun joka tuntee.. ja niin edelleen.

Olkoon tämä ensimmäin postaus. Palaan pian, jolloin aloitan toden teolla tämän blogin pitämisen.