Ala-asteesta on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Luokallamme oli mahtava yhteishenki, kaikki olivat kavereita keskenään. Nuo vuodet kuitenkin hujahtivat hetkessä ohi ja edessä oli yläaste...
Vanhalta ala-asteen luokalta uudelle luokalle siirtyi lisäkseni kaksi muuta. Tuo helpotti hieman tilannetta, joka oli kohdallani pahin mahdollinen. Luokalle nimittäin päätyi kaikki pahimmat häirikköoppilaat ja minä kun olin hiljainen ja rauhallinen nurkkaan vetäytyjä. Toisesta vanhasta luokkalaisesta tuli paras ystäväni sekä tuki ja turva :D Tilanne kuitenkin muuttui (pahamaineisena) vappuna, kun tuo tyyppi meni juomaan ensimmäiset känninsä ja alkoi kaveeraamaan pahisjengiläisten kanssa. Tuossa vaiheessa olin onneksi ehtinyt ystävystyä muilta luokilta löytyvien tyyppien kanssa, mutta koska he olivat toisilta luokilta näin heitä vain välituntisin.
Kelataan pari vuotta eteenpäin, yläasteen viimeiseen kevääseen. Oli puhetta leirikoulusta, sitä varten oli ehditty jo keräämään rahaakin ja odotin kauhulla sitä päivää kun joutuisin lähtemään viikoksi sen kauhuluokan kanssa ties mihin tekemään ties mitä. Onneksi tiukka luokanvalvojamme tuli järkiinsä ja päätti ettei suostu lähtemään meidän kanssa leirikouluun. Oi sitä onnen päivää, voisin sanoa olevani ikuisesti kiitollinen hänelle :D
Yläasteen päättymisen jälkeen päädyin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun opiskelemaan. Yläaste helvetin jälkeen, en uskonut että koulussa voisi olla kivaa. Luokka oli täynnä toinen toistaan upeampia ihmisiä ja päivän päättymisen jälkeen innolla odotin pääseväni takaisin kouluun. Kolme vuotta kului liiankin nopeasti ohitse ja joutuisin eroon näistäkin ihmisistä. Onneksi olemme pitäneet yhteyttä koulun jälkeenkin.
Olen miettinyt minkälainen olisi tilanteeni, jos olisinkin yläasteen jälkeen mennyt kotipaikkakuntani lukioon, minne suurin osa yläasteen yseistä suuntasi. Todennäköisesti pitäisin heihin enemmän yhteyttä ja olisin ystävystänyt heidän kanssann paremmin. Nyt tilanne on se, että olen heistä yhteydessä alle kymmeneen.
Amiksen päättymisen jälkeisenä kesänä muutin Helsinkiin töihin ja vähäisetkin ystävät jäivät entiselle kotipaikkakunnalleni. Yhteydenpito jäi lähinnä Facebookin inbox-viesteihin. Pian moni heistäkin muutti toiselle paikkakunnalle opiskelmaan ja se niistä vähäisistä näkemistäkin. Töissä ihmiset puolestaan ovat sen verran vanhempia, etten saanut heistäkään varsinaisia hengauskavereita.
Pisteenä i:n päälle olen kotihiiri. Minkäs sille voi että kotona on mukava viettää aikaa ja sille, että olen aina viihtynyt yksin ja pitänyt ylipäänsä yksin kotona olosta. Mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän kaveritilannettani ja huomannut olevani yksin. Amiksesta jäi käteen pari joiden kanssa olen enemmän tekemisissä ja samoin yläasteelta, mutta harvoin heidän kanssa vietän aikaa face to face.
Yksin olon huomaa varsinkin juhla-aikoina. Uudet vuodet, vaput, juhannukset jne ovat pahimpia ja varsinkin niiden jälkeiset kysymykset "Mitä teit?" "Kenen kanssa olit?" -Vastaus nimittäin on "En mitään" ja "En kenenkään kanssa."
 |
| Kuva: We Heart It |
